Meillä on tuttu pieni tyttö, jolla on downin syndrooma. Tytön äiti linkittää Facebookkiin paljon selviytymisestä, pärjäämisestä ja rakkaudesta kertovia juttuja.
Tänään luin jutun http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/vaikeasti-vammaisen-liljan-isa-paallimmaisena-syva-kiitollisuus, enkä voinut olla taaskaan itkemättä. Jutussa isä kertoo, kuinka sai tietää lapsen cp-vammasta tämän ollessa kolmen päivän ikäinen. Kertoessaan vauvan syntymästä tuttavilleen tekstiviestilä, niin kuin tapana on, ihmiset hämmentyivät isän kertoessa, että kaikki ei ole hyvin. Isä kertoo, että parhaat vastaukset hän sai niiltä ystäviltä, joilla oli jo valmiiksi kokemusta vammaisuudesta. Parhaat vastaukset olivat: Onnea lapsesta.
En muista mitä itse vastasin noille omille ystävilleni heidän kerrottuaan tytöllä olevan down. Toivon, että vastasin heille: Onnea lapsesta! Samoin, nyt jos tulee puhetta Nupusta, toivon että ihmiset eivät hämmentyisi tai pelästyisi, vaan rakastaisivat Nuppua ihan kuin tähänkin asti ja käyttäytyisivät kuten ennenkin. Ei tyttö ole miksikään muuttunut, korkeintaan hän itse on hämmentynyt.
Nuppu ei halua kertoa voinnistaan ihmisille, miksi haluaisikaan,ja itse en uskalla, koska pelkään reaktioita. Olisi helpompaa, jos kertoisi sukulaisille ja lähimmille, ettei aina tarvitsisi kierrellä ja kaarrella kun joku kysyy, mitä kuuluu. Mutta jos kerron, en enää tiedä mitä he tarkoittavat kysyessään mitä kuuluu; onko se small talkkia, johon vastataan Kiitos hyvää, entä teille? vai haluaako kysyjä oikeasti tietää mitä kuuluu. Se taidankin olla minä, joka on hämmentynyt, eikä muut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.
Kommentit julkaistaan valvomatta ja moderoin ne jälkikäteen. Aihe on arka, joten pidäthän kommenttisi asiallisena. Asiattomaksi katsomani kommentit poistan.