Ensimmäiset näkyvät merkit

Seiskaluokan keväällä Nuppu alkoi puhua koejännityksestä. Ehdotin terveydenhoitajalle tai kuraattorille puhumista, mutta Nuppu sanoi pärjäävänsä.

Yksi kutonen reaaliaineissa kevättodistuksessa puhui koejännityksen puolesta, mutta ei tuntunut vakavalta. Nuppu otti sen kuitenkin todella raskaasti, mutta kuraattorille ei halunnut edelleenkään mennä puhumaan.

Todistusten jaon jälkeen Nuppu ei halunnut mennä viettämään koulujen päättäjäisiä, käpertyi vain huoneensa nurkkaan, taisi itkeäkin. Sanoin, niin kuin kai kaikki muutkin: " Tsemppaat sitten kasilla ja nostat numerot taas." Ei se kai auttanut, mutta parin päivän päästä Nuppu oli taas oma itsensä.

Kesä meni ja kasiluokka alkoi. Ystäviä Nupulla ei vieläkään ollut, kavereita esimerkiksi harrastuksissa jonkin verran. Keväällä koulusta löytynyt Violakin oli vuotta vanhempi ja ystävyyden alku, joka seiska- ja kasiluokkalaisen välillä toimi, ei enää toiminut ysi- ja kasiluokkalaisen välillä.

Nupun astma oli koko kesän hyvällä tolalla, mutta syksyn mittaan Nuppu sai koulussa pahimmat astmakohtauksensa koskaan. Yhteen astmakohtaukseen sekoittui paniikkioireita niin, että paikalle piti soittaa ambulanssi ja Nuppu kertoi tulleensa tajuihinsa vasta matkalla sairaalaan.

Opettaja oli mennyt Nupun mukaan sairaalaan ja tilanteen vakiinnuttua soitti minulle kertoakseen mitä oli tapahtunut. Puhelun loppupuolella opettaja kysyi minulta olenko huomannut ennen Nupun käsissä viiltelyjälkiä.

Kauhistuin. Itkuni sain hillittyä puhelun loppuun, mutta sen jälkeen siitä ei ollut tulla loppua. Opettaja sanoi, että hänen mielestään osa jäljistä oli uusia ja osa selvästi vanhempia. Vanhempia viiltelyjälkiä, enkä minä ole huomannut mitään!

Olin matkalla sairaalaan, kuten Nupun isäkin. Tullessamme Nuppu oli kääriytynyt tiiviisti peittoihin, mutta pieni osa käsivartta pilkotti kulman alta. Isä huomasi jäljet ja tietysti heti kysyi niistä. Minähän olin osannut jälkiin jo varautua opettajan soiton jälkeen, mutta isälle en ollut vielä ehtinyt kertoa.

Nuppu hämmentyi isän kysymyksestä ja lähetin isän etsimään kahviautomaattia. Kysyin Nupulta jäljistä ja kerroin opettajan kertoneen. Nuppu sanoi, että jäljet olivat vanhoja, ettei hän usein viillellyt, joskus vain. Eikä tiennyt miksi. Sanoin, että tiedän ettei hän voi luvata noin vain lopettavansa, mutta yrittäisi ja menisi puhumaan terveydenhoitajalle. Nuppu lupasi ja luulin viiltelynkin olevan vain teiniangstia ja tekemisen puutetta, kun aseena oli ollut hakaneula ja jäljet pintanaarmuja. Niin luulin siis silloin.