Sairaalaan

Muutama viikko meni. Luulin, että Nuppu saa apua viikottaisista terapiakäynneistään. Sitten Nuppu alkoi aamuisin soitella minulle kurkkukivusta tai kuumeisesta olosta. Uskoin, kunnes taas liian myöhään huomasin kaiken olevan ihan muuta. Nuppu ei halunnut mennä kouluun. Tämäkin oli uutta. Ei koulun käynti kai monenkaan nuoren mielestä sitä kaikkein kivointa ole, mutta yleisesti Nupulla ei ennen ollut mitään koulua vastaan. Vähitellen Nuppu linnottautui parvisänkyynsä, eikä tullut enää syömäänkään; söi vähän, jos vein ruoan sänkyyn.

Pelottavin hetki oli, kun Nuppu oli ollut koko päivän sängyssä, eikä enää vastannut minulle mitään. Menin maanittelemaan tyttöä tulemaan alas, lääkäriin, mutta en saanut mitään vastausta. Silmät olivat auki, mutta Nuppu ei puhunut mitään. Kavahti vain kauemmas, jos yritin koskea. Sanoin moneen kertaan, että jos hän ei tule alas, minä jään sinne nukkumaan. Aikaa meni ehkä puoli tuntia, kun Nuppu havahtuu ja säikähtää, että miksi olen siinä hänen vieressään ja kauanko olen ollut siinä.

Tämä oli ensimäinen kosketukseni Nupun dissosiatiiviseen tilaan. En sitä silloin vielä tiennyt, mutta ensimmäisellä sairaalajaksolla sekin sitten selvisi. Seuraavalle päivälle oli onneksi sovittu terapiakäynti, jossa oli lääkäri ja minä mukana. Kun kerroin kokemuksestani, ehdotti lääkäri, että Nupun olisi paras heti jäädä osastolle kriisijaksolle. Parempi niin, ajattelin. Pystyisin itsekin olemaan töissä, kun ei tarvitsisi olla huolissaan siitä mitä tyttö päivisin yksin sängyssä tekee; viiltelyhän tietysti oli jatkunut koko ajan ja pelkäsin jatkuvasti, että se muuttuu pahemmaksi, lopulliseksi.

Kahde viikon kriisijakso jatkui vielä kuukauden osastojaksolla. Meni päiviä, että Nuppu kielsi meitä käymästä katsomassa ja viikonloppulomalla kotona näytti siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Nuppu kieltäytyi puhumasta minulle, mutta terapeutti kertoi Nupun puhuvan paljon, tytön olevan fiksu ja omaavan laajan sanavaraston ja pystyvän monipuolisesti ilmaisemaan itseään.

Odotimme joulua ja toivoimme Nupun pääsevän kotiin. Meille kerrottiin Nupulla olevan dissosiatiivinen häiriö, joka yleensä johtuu traumasta. Koska mitään selkeää traumaa, kuten väkivalta, onnettomuus tms. ei ole, on iso työ saada trauma selville ja aloittaa häiriön korjaaminen.

Oli lohdullista kuulla, että ääni ei ole skitsofreniaa, mutta voi kuinka huonoksi äidiksi taas tunsin itseni kun sain kuulla, että lapseni on kokenut jotain niin pelottavaa, että pieni mieli on järkähtänyt raiteiltaan. Enkä minä ole taaskaan huomannut mitään.