Menninkäinen ja päivänsäde

Niin kuin alussa kerroin, olin jo jonkin aikaa leikkisästi sanonut, että minulla on kaksi tytärtä, menninkäinen ja päivänsäde. Ajattelin aina, että se on vain teinin mieleialan vaihtelua, mutta ei niin pientä leikkiä, ettei totta toinen puoli.

Päiväsäde on Nuppu, tavallinen, yksinäin nuori, jonka pikkuveli Myrsky on tällä hetkellä paras kaveri ja, toivon niin, myös luottohenkilö. Päivänsäde pelaa Myrskyn kanssa ja lautapelejä koko perheen kanssa, nauraa, shoppailee ja elää.

Menninkäinen on Nuppu, jonka pään sisällä on ääni. Ääni paitsi masentaa ja pelottaa, myös käskee tekemään asioita, joita Päivänsäde ei tekisi. Menninkäinen on hiljainen ja vetäytyvä. Ääni haukkuu Menninkäistä ja arvostelee, käskee viiltelemään ja karkaamaan koulusta. Ja nyt vasta pitkän ajan jälkeen selvisi, että se käskee myös enemmän.

En pysty edes sanomaan sitä asiaa ääneen, se pelottaa minuakin niin, että miten sitten Päivänsädettä. Menninkäiseltä löytyi repusta teriä viiltelyä varten, no niitä on ollut ennenkin,  mutta nyt kourallinen lääkkeitä jotka riittäisivät, niin riittäisivät itsemurhaan.

Nyt se on sanottu. Ja Nuppu myönsi, että jos ääni käskisi, Menninkäinen ei pystyisi olemaan sitä tottelematta. Päivänsädettä pelottaa, Mennninkäistä pelottaa ja minua äitiä pelottaa. Kun kaikkia pelottaa, se lisää ahdistusta ja se houkuttelee ääntä, se taas lisää ahdistusta jne.

Tekisin mitä tahansa, että se kaikki pelko ja ahdistus olisi minulla, ja Nuppu saisi olla vain Päivänsäde. Rakas, rakas, menninkäiseni ja päivänsäteeni, jospa voisit edes luottaa minuun ja kertoa kun pelottaa. Pelätään sitten yhdessä.

Jouluksi kotiin

Päivää ennen kasiluokan joulutodistusten jakoa Nuppu pääsi kotiin. Jännitin kovasti saako Nuppu todistuksen ja minkälaisen, kun oli kuitenkin yhden kokonaisen jakson ollut pois koulusta. Sairaakoulussa tuntui oleen lähinnä kuvista ja köksää, mikä tietysti on varmasti oppilaille kiva, mutta opintosuunnitelmassa edistymisen kannalta hankalaa.

Terapeutti oli opettanut Nuppua hallitsemaan ahdistusta keskittymällä todellisuuteen esimerkiksi piirtämällä puuta. Puun olivat etsineet mielikuvaharjoituksella: "Rentoudu, sinulla on hyvä olla, menet niitylle ja siellä on puu, minkälainen puu se on..." Lääkäri oli luottavainen, että toinen lääke voitaisiin purkaa kevään aikana. Sairaalakoulun opettaja sanoi, että jos voisi kasata dream-teamin, kuuluisi asiakkaistaan, olisi Nuppu siinä ehdottomasti mukana ja kaikki kilpaa kehuivat Nupun suhtautumista, tahtoa, paranemiseen ja hoitoon.

Todistus oli hyvä. Ei yhtään nelosta, vaan ne aineet, mitkä oli arvosteltu oli arvosteltu aivan Nupun normaalille tasolle. Ruotsista tuli 9 ja luulen, että juuri se sai Nupun haaveilemaan kielileiristä Ruotsiin.

Nuppu meni joulujuhlaan ja hakemaan todisuksen, eli kouluun ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. Päivä meni hyvin ja joululoma alkoi.

Pelkäsin käydä töissä koko loman ajan, olihan Nuppu päivät yksin silloin kotona, tai oli tietysti Myrsky, Nupun pikkuveli, joka jo ennen osastojaksoa oli aamuisin houkutellut ja patistanut siskoa kouluun. Onneksi oli Myrsky, vaikka iso huoli ja vastuu oli pikkuveljellä, joka aina oli tottunut, että sisko katsoo hänen peräänsä ja auttaa ja huolehtii. Nyt oli Myrskyn vuoro näyttää voimansa.

Joululoma meni hyvin. Pienet serkut olivat viettämässä jouluaattoa meillä, samoin kuin vanhempani ja sisarukseni. Suuniteltiin helmikuun puolivälissä odottavaa lomaa, Nupun riparia ja kevättä. Koulun alku jännitti, mutta kun ekasta päivästä oli selvitty, jatko meni paremmin. Luokanvalvojan kanssa tehtiin suunnitelma erityisen tuen tarpeesta, johon kirjattiin kokeiden tekeminen suullisesti ja puun piirtämisen salliminen tunnilla ja muita rauhoittavia keinoja.

Oli hankalia päiviä ja hyviä päiviä, mutta kaikista niistä Nuppu selvisi ja vain kahtena aamuna soitti minulle, ettei pysty lähtemään kouluun. Elämä alkoi lutviutua. Tai niin luulin, kun en tiennyt.

Sairaalaan

Muutama viikko meni. Luulin, että Nuppu saa apua viikottaisista terapiakäynneistään. Sitten Nuppu alkoi aamuisin soitella minulle kurkkukivusta tai kuumeisesta olosta. Uskoin, kunnes taas liian myöhään huomasin kaiken olevan ihan muuta. Nuppu ei halunnut mennä kouluun. Tämäkin oli uutta. Ei koulun käynti kai monenkaan nuoren mielestä sitä kaikkein kivointa ole, mutta yleisesti Nupulla ei ennen ollut mitään koulua vastaan. Vähitellen Nuppu linnottautui parvisänkyynsä, eikä tullut enää syömäänkään; söi vähän, jos vein ruoan sänkyyn.

Pelottavin hetki oli, kun Nuppu oli ollut koko päivän sängyssä, eikä enää vastannut minulle mitään. Menin maanittelemaan tyttöä tulemaan alas, lääkäriin, mutta en saanut mitään vastausta. Silmät olivat auki, mutta Nuppu ei puhunut mitään. Kavahti vain kauemmas, jos yritin koskea. Sanoin moneen kertaan, että jos hän ei tule alas, minä jään sinne nukkumaan. Aikaa meni ehkä puoli tuntia, kun Nuppu havahtuu ja säikähtää, että miksi olen siinä hänen vieressään ja kauanko olen ollut siinä.

Tämä oli ensimäinen kosketukseni Nupun dissosiatiiviseen tilaan. En sitä silloin vielä tiennyt, mutta ensimmäisellä sairaalajaksolla sekin sitten selvisi. Seuraavalle päivälle oli onneksi sovittu terapiakäynti, jossa oli lääkäri ja minä mukana. Kun kerroin kokemuksestani, ehdotti lääkäri, että Nupun olisi paras heti jäädä osastolle kriisijaksolle. Parempi niin, ajattelin. Pystyisin itsekin olemaan töissä, kun ei tarvitsisi olla huolissaan siitä mitä tyttö päivisin yksin sängyssä tekee; viiltelyhän tietysti oli jatkunut koko ajan ja pelkäsin jatkuvasti, että se muuttuu pahemmaksi, lopulliseksi.

Kahde viikon kriisijakso jatkui vielä kuukauden osastojaksolla. Meni päiviä, että Nuppu kielsi meitä käymästä katsomassa ja viikonloppulomalla kotona näytti siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Nuppu kieltäytyi puhumasta minulle, mutta terapeutti kertoi Nupun puhuvan paljon, tytön olevan fiksu ja omaavan laajan sanavaraston ja pystyvän monipuolisesti ilmaisemaan itseään.

Odotimme joulua ja toivoimme Nupun pääsevän kotiin. Meille kerrottiin Nupulla olevan dissosiatiivinen häiriö, joka yleensä johtuu traumasta. Koska mitään selkeää traumaa, kuten väkivalta, onnettomuus tms. ei ole, on iso työ saada trauma selville ja aloittaa häiriön korjaaminen.

Oli lohdullista kuulla, että ääni ei ole skitsofreniaa, mutta voi kuinka huonoksi äidiksi taas tunsin itseni kun sain kuulla, että lapseni on kokenut jotain niin pelottavaa, että pieni mieli on järkähtänyt raiteiltaan. Enkä minä ole taaskaan huomannut mitään.

Nuorisopsykalle asiakkaaksi

Lopulta, kun viiltelyn laajuus selvisi, Nuppu suostui viimein kuraattorin ja psykologin juttusille. Juttelu oli kuitenkin lähinnä muotoa psykologi kysyy ja Nuppu vastaa "En mä tiedä." Äänestä emme vielä silloin tienneet mitään, mutta apaattisuus ja itkuisuus koulussa lisääntyi jatkuvasti. Yhtenä päivänä taas opettaja soitti minulle koulusta, että Nuppu ei reagoi mihinkään ja on täysin omassa maailmassaan.

Olin aivan sekaisin uutisen kuultuani. Osastonsihteeri pysäytti minut ja sanoi tilaavansa taksin, että pääsen Nupun  luo. Menimme suoraan sairaalaan, jossa päivystävä lääkäri oli hämillään. Lääkäri sai kuitenkin yhteyden nuorisopsykiatriaan ja pääsimme heti osastonlääkärin asiakkaaksi. Nuppu aloitti heti säännölliset käynnit nuorisopsykiatrian polilla.

Lääkäri ensitöikseen hakkui meidät vanhemmat siitä, että miksi Nuppu oli pakotettu puhumaan niin monelle eri ihmiselle ja totesi Nupun olevan vain normaali angstinen teini, joka on passiivisagressiivinen auktoriteettejä ja vanhempiaan kohtaan. Me vanhemmat tiesimme, ettei se ole totta ja onneksi Nupun terapeuttikin oli huomannut sen ja hoitosuhde jatkui.

Olimme olleet kyläilemässä ja kaikki oli mennyt hyvin ja vielä lähtiessä juttelimme autossa. Alkoi pimetä ja pitkä moottoritie hiljensi jutustelun. Lähempänä kotia kysyin Nupulta jotain, enkä saanut enää vastausta. Kotiin päästyämme kysyin, mikä muuttui sadassa kilometrissä. "Ei mikään. Ei mulla mikään oo." Kunnes aikani asiaa tivattuani Nuppu puhkesi kyyneliin ja kertoi lopulta äänestä, joka käskee ja haukkuu. Yhdelle koulun opettajista oli kuulemma kertonut ensin ja tämä oli kehottanut kertomaan terapeutille, joka kehotti kertomaan kotonakin.

Olen niin kiitollinen tälle opettajalle, joka nyt vieläkin on ollut kiinnostunut Nupun voinnista, ja joka jollakin tavoin on onnistunut saavuttamaan Nupun luottamuksen eri tavoin kuin kukaan muu. Minulle terapeutti sanoo, että nuori usein suojelee vanhempiaan, eikä siksi kerro kaikkea varsinkaan pahoinvoinnistaan. Toivoisin silti,että lapseni voisi luottaa minuunkin niin kuin tuohon opettajaan. Onneksi kuitenkin edes opettajaan.

Ääni käskee

Olin nähnyt ennenkin ja koko ajan näin selvemmin, että Nupun ei ollut hyvä olla. Kun kysyin asiasta, Nuppu aina sanoi kaiken olevan hyvin. En osannut kaivaa tunteita tytöstä ulos ja se on yksi niitä asioita, joista syytän nyt itseäni. Nuppu ei ole koskaan puhunut asioistaan, niin en osannut vaatia sitä nytkään.

Aina, kun olen kysynyt näkemästäni pahastaolosta, on Nuppu tsempannut pikku päivänsäteeni näkyville. Kun sitten jätän asian sikseen, saa menninkäiseni taas vallan. Kamalinta tässä ajatusleikissä kahdesta eri tyttärestä on se, että se on tavallaan totta;  Nuppu kuulee ääniä, tai yhden äänen, joka käskee hänen tehdä asioita tai haukkuu muuten vain.

Nuppu on musikaalinen ja musiikki on ollut hänen elämässään aina. Nyt menninkäinen hänessä sanoo kovalla äänellä, ettei musiikki merkitse mitään, että hän on huono soittamaan. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, niin opettajat musiikkiopistossa kuin musiikin opettajat koulussakin ovat aina kehuneet Nupun taitoja. Mutta jos ääni koko ajan haukkuu ja arvostelee, niin menninkäinen uskoo, eikä päivänsäde ole riittävän voimakas sanomaan vastaan.

Lopulta nuppu kertoi että ääni käskee tai oikeastaan kieltää häntä viiltelemästä. Tätä on ollut jo viiden vuoden ajan.  Koska Nuppu on teini, kielto on tietysti käsky ja kun Nuppu sitten viiltelee, on ääni tyytyväinen.

Monet ovat minulle sanoneet, että nuori joka viiltelee ei yleensä ajattele tehdä itselleen mitään pahempaa. Että viiltelyllä nuori siirtää psyykkisen kivun fyysiseksi, joka on helpompi käsitellä ja kestää. 

Mutta onko niillä nuorilla arvosteleva ääni mukana? Nupun ääni oli kieltänyt kertomasta kenellekään, tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. Mitä jos ääni toteuttaa uhkauksensa, koska Nuppu nyt on kertonut monellekin, mitä jos viiltely ei enää riitä?

Yritän olla itkemättä aina kun näen Nupun käsivarret ja jalat. Mutta joka kerran, kun näen tuoreita jälkiä tiedän, kuinka en ole taaskaan osannut auttaa lastani ja kuinka häneen on taas sattunut liikaa. Kai osittain minun takiani Nuppu piilottaa kätensä, ja kun kädet on piilotettu voin vain arvailla onko niissä uusi jälkiä ja arvaillessani maalaan mieleeni kaikkia kauhukuvia, jotka eivät varmasti auta meitä kumpaakaan. Näin kierre on valmis.

Ääni on kiusannut nuppua viiden vuoden ajan, enkä minä ole nähnyt mitään.

Off topic

Meillä on tuttu pieni tyttö, jolla on downin syndrooma. Tytön äiti linkittää Facebookkiin paljon selviytymisestä, pärjäämisestä ja rakkaudesta kertovia juttuja.

Tänään luin jutun http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/vaikeasti-vammaisen-liljan-isa-paallimmaisena-syva-kiitollisuus, enkä voinut olla taaskaan itkemättä. Jutussa isä kertoo, kuinka sai tietää lapsen cp-vammasta tämän ollessa kolmen päivän ikäinen. Kertoessaan vauvan syntymästä tuttavilleen tekstiviestilä, niin kuin tapana on, ihmiset hämmentyivät isän kertoessa, että kaikki ei ole hyvin. Isä kertoo, että parhaat vastaukset hän sai niiltä ystäviltä, joilla oli jo valmiiksi kokemusta vammaisuudesta. Parhaat vastaukset olivat: Onnea lapsesta.

En muista mitä itse vastasin noille omille ystävilleni heidän kerrottuaan tytöllä olevan down. Toivon, että vastasin heille: Onnea lapsesta! Samoin, nyt jos tulee puhetta Nupusta, toivon että ihmiset eivät hämmentyisi tai pelästyisi, vaan rakastaisivat Nuppua ihan kuin tähänkin asti ja käyttäytyisivät kuten ennenkin. Ei tyttö ole miksikään muuttunut, korkeintaan hän itse on hämmentynyt.

Nuppu ei halua kertoa voinnistaan ihmisille, miksi haluaisikaan,ja itse en uskalla, koska pelkään reaktioita. Olisi helpompaa, jos kertoisi sukulaisille ja lähimmille, ettei aina tarvitsisi kierrellä ja kaarrella kun joku kysyy, mitä kuuluu. Mutta jos kerron, en enää tiedä mitä he tarkoittavat kysyessään mitä kuuluu; onko se small talkkia, johon vastataan Kiitos hyvää, entä teille? vai haluaako kysyjä oikeasti tietää mitä kuuluu. Se taidankin olla minä, joka on hämmentynyt, eikä muut.

Ensimmäiset näkyvät merkit

Seiskaluokan keväällä Nuppu alkoi puhua koejännityksestä. Ehdotin terveydenhoitajalle tai kuraattorille puhumista, mutta Nuppu sanoi pärjäävänsä.

Yksi kutonen reaaliaineissa kevättodistuksessa puhui koejännityksen puolesta, mutta ei tuntunut vakavalta. Nuppu otti sen kuitenkin todella raskaasti, mutta kuraattorille ei halunnut edelleenkään mennä puhumaan.

Todistusten jaon jälkeen Nuppu ei halunnut mennä viettämään koulujen päättäjäisiä, käpertyi vain huoneensa nurkkaan, taisi itkeäkin. Sanoin, niin kuin kai kaikki muutkin: " Tsemppaat sitten kasilla ja nostat numerot taas." Ei se kai auttanut, mutta parin päivän päästä Nuppu oli taas oma itsensä.

Kesä meni ja kasiluokka alkoi. Ystäviä Nupulla ei vieläkään ollut, kavereita esimerkiksi harrastuksissa jonkin verran. Keväällä koulusta löytynyt Violakin oli vuotta vanhempi ja ystävyyden alku, joka seiska- ja kasiluokkalaisen välillä toimi, ei enää toiminut ysi- ja kasiluokkalaisen välillä.

Nupun astma oli koko kesän hyvällä tolalla, mutta syksyn mittaan Nuppu sai koulussa pahimmat astmakohtauksensa koskaan. Yhteen astmakohtaukseen sekoittui paniikkioireita niin, että paikalle piti soittaa ambulanssi ja Nuppu kertoi tulleensa tajuihinsa vasta matkalla sairaalaan.

Opettaja oli mennyt Nupun mukaan sairaalaan ja tilanteen vakiinnuttua soitti minulle kertoakseen mitä oli tapahtunut. Puhelun loppupuolella opettaja kysyi minulta olenko huomannut ennen Nupun käsissä viiltelyjälkiä.

Kauhistuin. Itkuni sain hillittyä puhelun loppuun, mutta sen jälkeen siitä ei ollut tulla loppua. Opettaja sanoi, että hänen mielestään osa jäljistä oli uusia ja osa selvästi vanhempia. Vanhempia viiltelyjälkiä, enkä minä ole huomannut mitään!

Olin matkalla sairaalaan, kuten Nupun isäkin. Tullessamme Nuppu oli kääriytynyt tiiviisti peittoihin, mutta pieni osa käsivartta pilkotti kulman alta. Isä huomasi jäljet ja tietysti heti kysyi niistä. Minähän olin osannut jälkiin jo varautua opettajan soiton jälkeen, mutta isälle en ollut vielä ehtinyt kertoa.

Nuppu hämmentyi isän kysymyksestä ja lähetin isän etsimään kahviautomaattia. Kysyin Nupulta jäljistä ja kerroin opettajan kertoneen. Nuppu sanoi, että jäljet olivat vanhoja, ettei hän usein viillellyt, joskus vain. Eikä tiennyt miksi. Sanoin, että tiedän ettei hän voi luvata noin vain lopettavansa, mutta yrittäisi ja menisi puhumaan terveydenhoitajalle. Nuppu lupasi ja luulin viiltelynkin olevan vain teiniangstia ja tekemisen puutetta, kun aseena oli ollut hakaneula ja jäljet pintanaarmuja. Niin luulin siis silloin.